Viikon Sana 22.4.2020

Niin autiomaan paahteessa kuin siunauksen sateessa

Usein ne, jotka tarvisisivat rakkautta eniten saavat sitä vähiten, vaikka saisimme heiltä paljon. Vielä Jumala kutsuu meitä elämään. Vanha tuttu paimenpsalmi 23 sanoo: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Pitkäänkään elämään tämä lause ei useasti mahdu. Useimmiten jotain puuttuu, ollaan jotain vailla. Myöhemmin tämä samainen psalmi jatkaa runsauden linjalla: ”minun maljani on ylitsevuotavainen.” 

Kohtaavatko - ja jos niin - miten nämä kaksi? Yhtäältä on elämän murhehuone, sielunmaiseman autius, korpivaellus, elämisen rauniot, sen tomu ja tuhka. Toisaalta taas kuvaukset elämänilosta, elämisen halusta, tulevaisuuden toivosta ja Jumalan läsnäolon onnesta. 
Joidenkin kohdalla nämä nivoutuvat merkillisellä tavalla yhteen. Painittuaan aamunkoittoon Jumalan kanssa Jaakob sai tuntea molemmat puolet. Ensin Jumala teki rammaksi ja sitten antoi siunauksensa (1. Moos 32: 23-33). 

Useimmiten kuitenkin ihmisen on vaikea uskoa kivun jalostavaan vaikutukseen tai kärsimyksen siunauksellisuuteen – vaikka meille kerrottaisiin Jumalan olevan läsnä kärsimyksissämmekin. 

On paljon asioita, joita ihminen ei voi tehdä itselleen tai itsekseen. Niihin tarvitaan lähimmäinen. Tällaisia ovat vuorovaikutus, ihmissuhteet, ystävyys ja rakkaus. Ilman toista joutuisimme tuolloin puhumaan yksinäisyydestä, yksin tekemisestä ja minäkeskeisyydestä. Tarvitaan toinen, jota palvella, rakastaa ja elää yhdessä.
 
Jeesus kysyi Pietarilta ”Rakastatko sinä minua?” (Joh. 21 -15-19). Jos rohkenemme kääntää Vapahtajan kysymyksen omalle kohdallemme, niin mitä vastaisimme? Ja jos vastaisimme myöntävästi, miten osoittaisimme sen tänään?

Aki Hätinen
Vt. Keskikaupungin kappalainen 

Aki Hätinen
Aki Hätinen