Viikon Sana 30.9.2020

Emme muuta enää kaipaisikaan


Viime aikoina ihmisiä on puhuttanut kaksi aihetta: samaa sukupuolta olevien parien kirkkohäät sekä koulukiusaaminen. Olen seurannut mielenkiinnolla molempia keskusteluja ja molemmista keskusteluista kumpuaa yksi yhteinen nimittäjä, jota toivotaan - toisen ihmisen kunnioitusta. Tästä haluaisinkin kirjoittaa tällä kertaa. Mistä kunnioituksessa oikein on kysymys?


Silloin tällöin eteen on tullut sellainen ajatus, että kunnioitus pitää ansaita. Tähän ajatukseen sisältyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkin kunnioittamisen katsotaan tarkoittavan samaa, kuin toisesta ihmisestä pitäminen. Ja nämä ovat kaksi eri asiaa. Meidän on helppo lähteä vaikka kahville sellaisten ihmisten kanssa, joista pidämme. Mutta meidän tulisi nähdä ihmisyys heissäkin, joiden kanssa henkilökemiat eivät kohtaa. Kunnioitus on sen tosiasian tunnustamista, että ihmisiä ei ole veistetty yhdestä puusta ja että se ihmisyyden ydin on sama kaikilla.


Toisekseen näen ongelmalliseksi toisen kunnioittamisen ehdollisuuteen sisältyvän ajatuksen, että vasta sitten kun tuo toinen toimii tietyllä tavalla, niin minä alan kunnioittamaan hänen ihmisyyttään. Kysymys kuuluukin, että onko jonkun ihmisen kunnioitus kuinka aitoa, jos kunnioitamme häntä vasta hänen alistuttua toiveittemme muottiin, eikä sellaisena kuin on? Jos teemme itse aloitteen toisen kunnioittamisessa asettamatta ehtoja, siitä voi seurata jotain hyvääkin. Sitä ”jotain hyvää” ei siis tarvitse jäädä odottamaan.


Näin Mikkelinpäivän lähestyessä aivan hiljattain ajasta iäisyyteen siirtyneen kansantaiteilijan laulu muistuttakoon meitä siitä, että ”jos olemme enkeleitä toisillemme, emme muuta enää kaipaisikaan”.

Aki Hätinen
Rovaniemen vt. kappalainen 
 

seurakuntapastori Aki Hätinen
Aki Hätinen