Viikon Sana 2.9. 2020

Luonto ei ole kirkkoni

Vaellusriparin ensimmäinen päivä. Hyvästelemme vaivaiskoivut puurajalla ja ryhdymme tarpomaan Pyhäkeron kivirakkaa. Pienellä tauolla koitan terästää katsettani, sillä joku on kertonut, että Enontekiön kirkon pitäisi vielä erottua täältä. Löydän valkoisen kirkon tornin, joka kohoaa hieman puiden yläpuolelle. Ympärillä silmänkantamattomiin loputonta metsää. 


Kun minut vihittiin papiksi pohjoiseen, sain muiden vihittyjen tapaan lahjaksi historiikin, jossa kuvataan hiippakunnan pappien työtä menneinä vuosisatoina. Tuosta kirjasta mieleeni on jäänyt se, miten näille seuduille lähetetyt papit ja heidän perheensä joutuivat luopumaan entisestä elämästään. Kun pohjoiseen lähdettiin, sinne jäätiin. Silti Sana kiiri tänne maan ääriin. Erämaan sydämeen rakennettiin suojaisat seinät, autiotupa hengellisille vaeltajille.


Palaan tuohon näkyyn tunturin laelta uudestaan. Mietin erämaakirkkoa, joka näyttää kovin yksinäiseltä, kuin se ei itsekään aivan tietäisi, miksi se on saapunut näin kauas. Puiden lomassa se on toista lajia. Sanoma, joka hämmentää. Siinä missä kirkko nyt on, voisi hyvin olla vain lisää metsää.
Vaelluksemme loppu etenee koleissa merkeissä. Opimme kouriintuntuvasti, että luonto ympärillämme ei ole vain kaunis, mutta myös armoton. Vain vähän siitä on vieraanvaraista. Mietin riparinuorten tulevaisuutta. Tiedän, että se minne täältä palaamme ei eroa suuresti erämaasta. Jeesus totesi, ettei hänelläkään ole täällä mihin päätänsä kallistaisi. Silti juuri tänne hän halusi tulla. Kylmien luontokappaleiden keskelle, puhaltamaan meihin lämpöä.

Hänen tahtoaan ovat autiotuvat matkan varrella. ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman”

Joh 16:33

Heikki Kerätär
 

Heikki Kerätär
Seurakuntapastori Heikki Kerätär