Viestintuojat 3.6.2020

Raskaan taakan alta 


Läheiseni kuuluu riskiryhmään. Olemme pitäneet tiukasti sitä kuuluisaa fyysistä etäisyyttä, emmekä nähneet varmastikaan yli kahteen kuukauteen. Sitten juuri sopivasti perhejuhlan lähestyessä saimme kuulla hallitukselta uusista, höllemmistä ohjeista covid-19 taudin kurissa pitämiseksi. Niiden ohjeiden mukaan yksityisissä tilaisuuksissa saa olla jo 50 henkeä ja riskiryhminä puhutellaan enää yli 70-vuotiaita. Heräsi toivo, että voisimme viimein tavata! Niin lämpimältä tuntui ajatus yhteisestä tapaamisesta pihalla makkaraa paistaen ja lasten ilosta rakkaiden näkemisestä. 


Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen terveysturvallisuusosaston johtaja professori Mika Salminen sanoi Helsingin Sanomien haastattelussaan, että hallituksen tiukka viestintälinja on mennyt liian pitkälle. Hän kertoi huolestuneena lasten puhuvan keskenään siitä, ettei voi mennä toisten luo kylään, koska lapset voivat tartuttaa toisensa ja silloin se olisi heidän vikansa. Tunsin piston sydämessäni, sillä juuri kun parkkeerasimme automme läheisten pihaan, kertasin vielä lapsille, mitä ei saa tehdä, ja he kuorossa toistivat: ei halata, ei pussata, pitää pestä kädet. He osaisivat varmasti sen litanian, vaikka unissaan. 


Eikä tämä koske vain lapsia. Myös meidät aikuiset on peloteltu. ”Heräsin aamulla kurkkukipuun ja ensimmäisenä mietin, ketä olen voinut tartuttaa.” Tässä vaiheessa epidemiaa emme kanna enää edes huolta itsestämme, vaan nimenomaan kaikista muista. Tai onko se enää edes puhdasta huolta läheisistä vai onko se oikeastaan juurikin sitä syyllisyydentuntoa?

 
Jos olenkin viruksenkantaja ja tartutan sen jollekin toiselle? Jos olenkin oireeton viruksenkantaja ja levitän sitä ympäriinsä kaupoissa, ystävien luona, töissä? Entä jos joku heistä sairastuu niin pahasti, että hän kuolee? Voinko ottaa siitä vastuuta?  
Jokainen meistä on varmasti tänä keväänä joutunut painimaan vastaavanlaisten ajatusketjujen kanssa. Jokainen on varmaan joutunut punnitsemaan, millaista taakkaa on valmis kantamaan, millaisia riskiä ottamaan. Toisille meistä tämä voi olla päivittäistä puntarointia. Ehkä jotkut ovat jo aivan väsyneitä jo pelkkiin ajatuksiin syyllisyydestä ja ovat luovuttaneet.

 
Kuten jo tuli esille, itse olen ollut helpottunut ja huojentunut, toivoa täynnä näiden uusien ohjeistuksien jälkeen. Elämä voi jollain tasolla mennä lähemmäs normaalia ja rakkaat ja läheiset tulevat entistä enemmän mukaan jakamaan elämän iloja ja taakkoja. Vaikkakin vain hyvin harvan kaulaan uskallan kapsahtaa. Vielä on jotain, mitä odottaa: se fyysinen läheisyys. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtämään, mitä tämä kaikki tarkoittaa suhteessa työhöni sairaalapappina. Kun toiset alkavat höllentää, ehkä minun onkin syytä hieman vielä tiukentaa, sillä teenhän työtä juuri sairaiden tai heitä hoitavien sairaiden kanssa. Joka päivä herään tunnustellen oloani: ”Onko minulla tänään covid-19?” 
Perhejuhlan lähestyessä ja ohjeiden höllentyessä innostuin. Mieleeni tuli ajatus, että olisi ihana yllättää läheiset! Sopisimme yllätyksestä heidän selkänsä takana ja vain tupsahtaisimme paikalle. Tulin lopulta toisiin ajatuksiin. Näissä poikkeuksellisissa oloissa ajattelen, että jokaisella pitää olla oikeus määrittää omat rajansa: haluaako hän tavata muita, tapaako ulkona vai sisällä, istuuko samaan pöytään. Ne täytyy olla ihmisen omia päätöksiä. Eikä niistä päätöksistä pidä mennä suuttumaan tai loukkaantumaan, niitä tulee kunnioittaa. Minusta olisi tuntunut väärältä pakottaa toinen tilanteeseen, jossa olisimme saattaneet astua hänen rajojensa yli.  Sen sijaan että olisimme rikkoneet toistemme rajoja, saimme viettää turvallisen päivän yhdessä, naurua ja leikkiä, ja niin hoitavaa läheisyyttä kuin henkinen läheisyys vain voi olla. Onneksemme olemme saaneet myös herätä terveinä jokaiseen aamuun.


Susanna Sirviö
 

Susanna Sirviö
Sairaalapappi Susanna Sirviö